Parempia työtapoja etsimässä – miksi Larpintekijöiden residenssi on meille sydämen asia

Larpintekijöiden residenssi syntyi kesällä 2018. Brunssilla croisantteja mutustaessamme pohdimme Maijun kanssa, että pitäisi järjestää jonkinlainen retriitti tai leiri, jossa larpintekijät saisivat keskittyä vain larppien tekemiseen. Sanallistettuamme ajatuksen oli ilmiselvää, että meidän pitäisi kääriä hihamme ja lähteä tuottamaan tätä tapahtumaa. Ajatus leiristä tuntui liian tarpeelliselta jäädäkseen ajatuksen tasolle. Mutta miksi?

Vaikeuksien kautta voittoon

Puhun varmasti sekä Maijun, että itseni (ja kaikkien muiden larpintekijöiden) puolesta sanoessani, että larpintekohistoriaamme värittävät onnistumisten lisäksi virheet, kömmähdykset ja kipeätkin erehdykset. En tarkoita pelkästään kevyitä pilkkuvirheitä, vaan virheitä, jotka muistuttavat meitä yhä siitä, mitä ei kannata tehdä. Olen itse mm. kirjoittanut hahmoihin asioita, jotka olisi hyvän maun rajoissa ehkä pitänyt jättää kirjoittamatta. Olen myös mennyt täysin metsään design-päätöksen kanssa ja pilannut sillä pelaajan pelikokemuksen. Olen kontaktoinut hahmoja kömpelösti luoden toimimattomia dynamiikkoja ja aikatauluttanut kirjoitusprosessini (ja elämäni) niin pahasti pieleen, että vain osa pelikampanjan viimeisen pelin pelaajista saivat hahmopäivityksen pelin alkuun mennessä. Olen joustanut unen, ruuan ja vapaa-ajan määrästä ja laadusta ajaakseni projektin maaliviivan yli. Jokainen näistä virheistä on kuitenkin opettanut minulle jotain niin larpeista ja niiden tekemisestä kuin itsestänikin.

Jälkiviisaana on helppo todeta, että puutteelliset työtavat ja itsetuntemuksen puute ovat olleet pääsyyllisiä moniin tekemiini virheisiin. On ollut liian paljon tekemistä, liian vähän aikaa ja käsipareja hoitamaan asioita, jotka olisivat vaatineet huomattavia resursseja. Kiire johtaakin usein fokuksen herpaantumiseen, väsymykseen ja epäkiitollisiin kompromisseihin. Olisin välttynyt monelta mokalta, jos olisin suhtautunut tekoprosesseihin eri tavalla ja työskennellyt projektien parissa hieman tervehenkisemmin.

Raskaan pelintekoprosessin aiheuttaman kuormituksen lisäksi olen joutunut ajoittain käsittelemään raskaitakin pettymyksen tunteita. Vaikka tekemäni peli olisi saanut hyvän vastaanoton, mieleni perukoille ovat aina jääneet kummittelemaan ne asiat, jotka eivät menneet kuin Strömsössä. Erityisesti mieleen syöpyvät ne virheet, jotka ovat satuttaneet jotakuta. Niitä on vaikea itseltään hyväksyä. Kipeät virheet ovat omiaan aiheuttamaan pelkoa, ja pelko puolestaan tekee meistä pahimmillaan arkoja ja passiivisia. Virheiden tekemisen sijaan päädymme olemaan tekemättä yhtään mitään – ja tämä, jos mikä, on sekä itsemme että larpskenen kannalta turmiollista.

Itse olen kuitenkin päätynyt passivoitumisen sijaan itsereflektion ja keskustelujen pariin. Virheiden synnyttämät kokemukset ovat havahduttaneet pohtimaan, miten voisin tehdä asioita jatkossa fiksummin. Itseni soimaamisen sijaan olen pyrkinyt hakeutumaan hyvien käytäntöjen pariin ja asettamaan itseni ja oman hyvinvointini työprosessin keskiöön. Haluankin uskoa, että jokainen tehty virhe on askel kohti parempaa tekijyyttä ja parempia työtapoja.

Kärsimyksen ihannointia ja muita turmiollisia tapoja

Keskusteluissamme Maijun kanssa nousee usein esille omakohtainen kaipuu parempien työtapojen pariin. Yksi teema, jonka ongelmallisuudesta keskustelemme yhä uudestaan ja uudestaan, on tietynlainen uhrautumisen ihannointi. Kuka nukkui projektin aikana vähiten? Kuka venyi pisimmälle? Kuka teki eniten töitä siitä huolimatta, että oli pää paketissa ja toinen jalka haudassa? ”Sotatarinoiden” vertailu on epäterve tapa ylläpitää myyttiä kärsivästä taiteilijasta ja siitä, että omien tarpeiden ja rajojen huomiotta jättäminen on ihannoitavaa ja tavoiteltavaa. Virheiden tekeminen ja niistä puhuminen on täysin hyväksyttävää, mutta kyseenalaistan tavan, jolla keräämme kärsimyksemme pohjalta sulkia hattuumme. Kärsimys ja uhrautuminen ei ole omistautumisen mittari.

Seinää vasten nojaava henkilö, jolla on kasvojen edessä punainen kyltti, johon on piirretty surullinen naama.

Mielestäni onkin tärkeä puhua larppien tekemisestä turhaa romantisointia välttäen. Siinä, missä pieni romantisointi saattaa toimia mukavana lisämausteena ja ulkoisena motivaattorina kuivahtaneen prosessin aikana, on syytä muistaa, ettei yksinkään larppi valmistu millään muulla kuin työtä tekemällä. Riutuvan taiteilijan statusta on turha hakea, sillä se ei tuo mainetta eikä ihailua, eikä paranna elämänlaatuamme senkään vertaa. Sen sijaan voimme hyvien työtapojen avulla välttyä monelta migreeniltä ja siitä huolimatta tuottaa merkityksellisiä teoksia.

On siis ehkä ilmeistä, että pyrimme Larpintekijöiden residenssin avulla taistelemaan epäterveitä ajatuksia ja työtapoja vastaan. Haluamme luonnollisesti luoda inspiroivan ja miellyttävän työskentely-ympäristön, jossa saa työskentelemisen lisäksi myös rentoutua luvan kanssa. Koemme myös tärkeäksi haastaa itsemme ja toisemme pohtimaan, millaisista asioista me itse hyödymme larpintekijöinä. Rohkaisemme itsenäisyyteen, jossa jokainen on oman menestyksensä mittari ja jossa jokainen saa itse määritellä itselleen oikean tavan työskennellä. Nukkumista ei pidetä heikkoutena, vaan oikeutena. Syömistä ei pidetä hidasteena, vaan välttämättömyytenä. Uhrautuminen ei ole kerskailun aihe, eikä larppien tekeminen ole kilpailu.

Tapa tarjota tukea huikeille tekijöille

Larpintekijöiden residenssi syntyi myös varsin omakohtaisesta tarpeesta, vaikkemme kirjoittajina tapahtumaan itse osallistukaan. Haluamme antaa jotain takaisin larppien tekijöille, jotka tekevät kovasti töitä myös meidän vapaa-aikamme hyväksi. Lisäksi koemme Larpintekijöiden residenssin ja sen synnyttämän yhteisön hedelmällisenä alustana keskustelulle ja uuden oppimiselle. Koska me haluamme kehittyä kirjoittajina, haluamme kohdata muita samanhenkisiä vaihtaaksemme ajatuksia ja oppiaksemme toinen toiseltamme.

Larpintekijöiden residenssi palvelee myös muita kirjoitustyön parissa painiskelevia. Kirjoittaminen on yksinäistä ja keskittymistä vaativaa työtä, ja joskus olosuhteet ovat kovastikin meitä vastaan. On helppo unohtua tekstien ääreen moneksi tunniksi ja huomata hävettävän myöhään, että syöminen on unohtunut tai pyykit ovat jääneet märkinä koneeseen. Oma koti voi myös olla paikka, jossa on vaikea saada työrauhaa. Pölypallot ja vinossa olevat taulut alkavat kalvaa mieltä, eikä työskentelystä tule mitään. On siis lukemattomia syitä, miksi työskentelylle omistettu leiri on monille tervetullultta vaihtelua kotona puurtamisen rinnalle. Meille olikin alusta asti tärkeää, että Larpintekijöiden residenssi on paikka, jossa jokaisella on oikeus keskittyä vain työhönsä riippumatta siitä, millaista kirjallista työtä työstää.

Pohdin usein sitä, miten paljon työtä larpintekijät tekevät vapaahetoisesti ja kovankin kritiikin uhalla, ja koen tärkeäksi tukea heidän työtään jollain tavalla. Larpintekijöiden residenssi on meille luonteva tapa tarjota tukea kaikille niille huikeille tekijöille, jotka ansaitsevat sylikaupalla kiitosta tekemästään työstä. Pyrimme edes muutaman päivän verran tekemään kaikki ne hyvää flowta haittaavat pakolliset asiat, kuten kahvin keittämisen ja ruuan valmistamisen. Jos tapahtumamme auttaa edes yhtä kirjoittajaa, olemme onnistuneet tavoitteessamme.


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *